Joo, ensin siis seisoskeltiin Hotelli Vaakunan kabinetissa ja katseltiin seinille kiinnitettyjä lehtileikkeitä, levykansia ynnä muita muistoja Hectorin 20 vuotta kestäneeltä uralta ja juotiin juomaa ja juteltiin kollegojen kanssa ja - tämä ei ole niin tavanomaista - vaihdettiin useitakin sanoja itse artistin kanssa ja sovittiin haastattelusta.
Sitten osa porukasta siirtyi idylliseen ravintola VPK:hon jatkamaan. Ensin hoidettiin alta pois lähinnä uutta lp:tä käsitellyt haastattelu, vaikka en ollut levyä vielä kuullut kuin vaimeana taustamusiikkina hetkeä aikaisemmin.
Sitten juotiin lisää juomaa ja sitten Hector kaivoi esille kitaran ja lauloi "Palkkasoturin", joka ilmestyi kohta 20 vuotta sitten, ja kertoi, että levy-yhtiö sensuroi siitä aikanaan sanat "teurastaa" ja "hindu"! Sitten hän lauloi "Lumi teki enkelin eteiseen" - erittäin hyvin, muuten. Sitten yritti pitää puhetta kirjailija Heikki Vuento, joka on melkein sukua (ex-vaimon siskon miehen veli). Appo muisteli Hectorin viittaa "Lapsuuden loppu" -kiertueella. Hector muisteli suuria oppi-isiä ja muistutti mieleen Hootenanny Trion riveissä esiintyneen Keijo Räikkösen (Hesari kertoi vuosi-pari sitten hänen olevan joku tärkeä johtaja tai jotain) ja lauloi hienosti "Sikk Wilhelmin", joka on edelleen upea.
Sitten Nono Söderberg kertoi hauskan tarinan siitä miten hän aikanaan sananmukaisesti eksyi Hectorin hommiin yli kymmenen vuotta sitten: "Siihen aikaan oli Kulttuuritalolla vielä Scandia-studio. Meikämanne asui siinä lähellä Porvoonkadulla, joten en ottanut taksia, vaan kannoin tai pyöritin Fender-vahvistimen sinne levytyskeikan toivossa - mun allakkani mukaan sellainen piti olla. Tulen sinne paikalle ja herra Antti Hyvärinen ei olekkaan siellä ja minä olen huulet pyöreänä. "Kuule se keikka onkin viikon kuluttua!" Mutta Heikki oli siellä ja näki tilanteen ja sanoi: "Okei, hei, täällä on Antero Jakoila, keksikää jotain kimpassa, kyllä me voimme sinua käyttää tässäkin jutussa." Ja kappale, joka silloin tehtiin, oli "Ake, Make, Pera ja Mä". Se oli nasta soittaa ja siitä lähti minun ja Heikin yhteistyö".
Sitten Hector vielä kertoi, ettei hänen "Hectorock I:stä" tehdessäkään ollut kovin läheisessä kosketuksessa nuorisoon ja nykyään on sitä vielä vähemmän, mutta ei hän sitä häpeä, vaan hänellä on yksinkertaisesti oma tapansa elää ja tehdä musiikkia ja panna se kaikki peliin silloin ja sillä tapaa kuin hän haluaa. Sitten huomasin olevani entistä väsyneempi ja emotionaalisempi ja lähdin kotiin.
Kotona sitten kuuntelin uutta levyä ja totesin, että ei se ole hassumpi. Itseasiassa se on vallan hyvä - ainakin minusta, joka olen sittenkin aika satunnainen Hectorin kuuntelija, joten minulla ei ainakaan ole pelkoa siitä, että olisin jo kyllästynyt häneen. Pidän levyn soundista ja lähes kaikista piiseistä. Suosikeiksi ovat nousseet kaunis "Jäävalssin jälkeen", hauska "Lunta kiikarissa", paatoksellinen "Ylitse yön", dramaattinen "Poltettu maa" ja tietynkin levyn kaksi klassikkoa, Otto Kotilaisen ja Zacharias Topeliuksen "Varpunen jouluaamuna" sekä Otto Donnerin ja Matti Rossin "Niin vähän on aikaa". Niin paljon en albumia kuitenkaan ole kerinnyt kuuntelemaan, että olisin valmis lausumaan lopullista mielipidettä - positiivinen se kyllä tulee olemaan, mutta en vielä tiedä kuinka positiivinen - joten mennäänpä siihen mitä taiteilija itse VPK:lla aiheen tiimoilta kertoi.
Miksi nimi "Hectorock II"? Miksi ei? Lp-levyjen nimien keksiminen on aina ollut sellainen turhauttava puuha. Olen joskus ollut jopa sellaisessa tilanteessa, että olen joutunut keksimään muille lp-levyjen nimiä - kuten Pekka Pohjolalle kerran. Tässä sattui nyt tällainen sauma, että huomasin alkusyksystä, että lähestyy aika, jolloin ensimmäisestä levytyksestä Hectorina on kulunut 20 vuotta, ja ajattelin, että juhlistan sitä jollain tapaa. Aika luonteva tapa oli se, että pidän kiinni puheistani, joita aikanaan sanelin "Hectorock I:ä" tehdessä. Kun silloin kysyttiin, että koska se kakkonen tulee, niin sanoin, että sen näkee sitten joskus. Nyt on se joskus."
Mitenkä tämä mahtaa jatkaa Hectorock I:n ideaa? "Ei niillä suoranaista linjallista yhtymäkohtaa ole, jotta voitaisiin perustella nimeä sillä, että tämä on suoraa jatkoa sille ajatusmaailmalle ja musiikkimaailmalle, jota ykkönen edusti, mutta... kuitenkin... ja perkele!" "Jäävalssin jälkeen" on oikeastaan ainoa ykköseen liittyvä piisi. Sillä levyllähän oli "Jäävalssi"-niminen laulu, joka joillekkin ihmisille kolahti aika kovaa, ja tässä olen ikään kuin kerännyt henkilögalleriaa tai kuvastoa niistä niistä teksteistä, jotka ovat olleet keskeisiä minun tuotannossani viimeisen kymmenen vuoden aikana - niitä tuntoja ja tunnelmia siinä on aika paljon. Se on avainpiisi koko älpeelle. Jäävalssin jälkeen on parketti täynnä ja viimeinen vuoro on lapsien..."
Mitä se tarkoittaa? "Olen tehnyt sellaisen periaatepäätöksen, että en pahemmin kuvaile biisejä, joissa kuvailen asioita. Minä kuvailen niitä omalla tavallani ja jätän sitten ihmisten haltuun sen asian. En minä koe tärkeäksi millään tavalla ruveta omia tekstejäni enää tänä päivänä analysoimaan. Minä käytän tiettyjä kielikuvia ja musiikkikuvia ja ihmiset saavat nauttia tai kokea ristiriitaisia tunteita niitä kuunnellessaan ja siinä se."
Minä saatan kokea ristiriitaisia tunteita piisistä "Niin monta demarii", vaikka olen sellainen vanhan demarisuvun perillinen, joka ei puolueväriä jaksa tunnustaa.
"Tästä konsensuksen ajassa ja tässä suomalaisessa arkipäivässä se saattaa olla piristävä laulu, koska siinä demarit asettuvat sellaiseen yleiseen rooliin. Minusta demareissa ja sosiaalidemokratiassa on jotain niin perinpohjaisen huvittavaa ja toisaalta niin paljon traagista, että tästäkin laulusta voi luoda oman mielikuvansa."
Minä en ollut piisiä vielä tässä vaiheessa kuullut, joten halusin lisäselvitystä siitä mikä demareissa niin huvittavaa on? Osaatko selittää sen sellaiselle, joka ei näe isänsä ja isoisänsä vanhanaikaisessa työväenhenkisyydessä mitään huvittavaa?
"No.. öö, en minä kauhean syvällisesti osaa ilmaista sitä mikä minusta siinä on niin huvittavaa. Se on enemmänkin tällainen ilmiö... joka tänä päivänä edustaa tavallisten ihmisten keskuudessa ja myös julkisuudessa, kaikessa viihteessä ja sen taustavoimissa jotain sellaista yleisesti hyväksyttyä vasemmistolaisuutta, joka ei oikeastaan enää ole vasemmistolaisuutta sanan alkuperäisessä merkityksessä. Siinä ei ole enää niitä elementtejä, jotka työväenliikkeelle ovat olleet ominaisia ja jotka ovat olleet jollakin tavalla ristiriidassa vallitsevien olojen kanssa ja porvariston valtaa valtaa vastaan ja niin edelleen. Taiteilijana katson oukeudekseni ottaa demarin sellaiseksi yleisilmiöksi - ei niin kliseisesti kuin joku merkonomikäsite otettiin vielä 70-luvulla, mutta minusta demarit ansaitsevat tulla huomioiduksi myös tässä valossa."
"Kyllä, varmasti, mutta ei siitä ole tehty tällaista piisiä aikaisemmin." Kliseistä puheenollen, mainitaanko älpeellä uusin klisee juppi?
"Tässä samassa kappaleessa se kyllä esiintyy - jos nyt kliseitä halutaan ruveta keräilemään - juuri siksi, että demarit ovat niin kliseisiä. Meidän poliittisen ylärakenteemme alapään eli kansanedustajatason ihmiset käyttäytyvät julkisuudessa sillä tavoin, että tällainen juppikäsitteen ymppääminen heidän imagoonsa on luonnollista ja luontevaa. Että vaikka tässä ei nyt mitään ihmeen kummallista karikatyyriä pyritä luomaan, niin minusta tämän piisin kokonaisratkaisu on sellainen ajalle ominainen ja kokonaisratkaisuna se ei ole kliseinen. Se on kuitenkin hyvin absurdi laulu... ja rock'n'rollia."
Vai rock'n'rollia?
"Se on peräti rock'n'rollia." Sinun ikäiseltäsi mieheltä tekee mieli tiukata, että vieläkö sinä mielestäsi tosiaan teet rock'n'rollia?
"Olisin aika hurskastelija, jos sanoisin tekeväni rock'n'rollia. Kyllä minä hirveästi seuraan ja diggailen rock'n'rollia - oikeanmallista, rehellistä rock'n'rollia on sentään olemassa. Ei minun tarkoituksenikaan ole tehdä rock'n'rollia, enkä minä ole oikeastaan ikinä kyennytkään tekemään sitä, johtuen tästä ambivalenssista, jossa olen; että en tee sitä työkseni päivittäin, enkä elä sitä maailaa."
Et ole ns. rokkijätkä? "Olen sitä omalla tavallani. Se jääköön minun omaksi illuusiokseni, että olen kotonani rock'n'roll-jätkä. Niissä ympyröissä, joissa olen, minä olen enemmän rokkijätkä kuin moni sukulaisistani tai ystävistäni tai moni muu. Rock'n'rollilla minä käsitän jotain sellaista mitä Sielun Veljet edustavat. Silloin kun se lähtee noin saatanan syvältä ihmisestä, se on sitä. Mutta siinä kategoriassa, mistä nyt puhutaan - kun minä julkaisen levyn, jonka nimessä on sana rock - kyllä se rockmusiikkia on, mutta rock'n'roll varsinaisesti on jotain muuta. Tämä on popmusiikkia, ei kuitenkaan AOR:ää siinä merkityksessä miten se tänä päivänä ymmärretään. Kyllä tässä on sellaisia aineksia, jotka säväyttävät ihmisiä ja ehkä karsastavat joidenkin ihmisten tajuntaa. Ei tämä sovinnainen levy ole siinä mielessä ole, kyllä se enemmän rock'n'rollia on kuin iskelmää.."
Ymmärrän. Siirrämme puheen lauluun "Lunta kiikarissa".
"Se on absurdi matkalaulu ihmisille: "Hyvää matkaa eteenpäin!" Matkallahan tässä ollaan.. jonnekkin."
"Hectorock II" on ilmestynyt uudella levymerkillä nimeltä Dove.
"Levy-yhtiöini käsittää lähinnä tuottaja Otto Donnerin ja toimihenkilömme Sini Perhon ja itseni... Kysyin Otolta, että mille levymerkille minä nykyään levytän, kun sopimuksemme on tällaista röökiaskin kanteen kirjoitettua luokkaa, ja Otto kysyi, että tehdäänkö se sitten Betalle, joka on ollut hänen levymerkkinsä viimeisen parin vuoden ajan, vai ei, niin minä kysyin, että onko muita vaihtoehtoja? "No keksi vaikka sitten oma levymerkki!" Keksin sitten tämän ja tietysti halusin sillä antaa jonkinlaisen jälkikäteisen kunnian vanhalle Love Recordsille muuttamalla sitä nimiötä tussikynällä ja piirtämällä itse uuden logon."
Siitä todellakin näkee, että se on... "Itse piirretty!"
Ei vaan, että se on kunnianosoitus Lovelle. Haikailetko noita Loven aikoja? Sehän oli tämän päivän vinkkelistä katsottuna aika "ihanteellista" aikaa sikäli, että ideat saattoivat toteutua jotenkin vapaammin.
"Enhän minä sitä haikaile sillä tavalla, että voi kun vielä olisi näin. Se on haikailua, mutta toisaalta, kun katselen tämän päivän levybisnestä Suomessa, niin jollain tavalla tuntuu yhä enemmän siltä, että Loven aika oli jotenkin niin uniikki jakso jakso suomalaisessa rokissa. Että ikävä sitä aikaa jollain tavalla on, mutta tehdään nyt sitten näin, kun luojan kiitos on tällaisia pienempiä yksiköitä, jotka toimivat ja joissa ihmiset, jotka kenties ovat vähän jo eskapoituneet jutuista, kuitenkin saavat toteuttaa ideoitaan - ei ole pakko noudatella valtavirtoja, ei ole pakko mennä trendien mukaan ja esittää jotain muuta kuin mitä on."
Tulee mieleen sellainen sana kuin tinkimättömyys. Onko siitä ruvettu mielestäsi tinkimään enemmänkin?
"En voi puhua siitä oikeastaan muiden puolesta. Jokainen levyalalla..."
Puhu yleisestä ilmapiiristä.
"Hmm, yleinen ilmapiiri levyalalla kai hyväksyy aika pitkälle sen, että suuret levyfirmat ovat niitä levyfirmoja, joiden puoleen pitää kääntyä, jos haluaa päästä uralla eteenpäin ja saada myynnin sellaisiin lukemiin, että se kannattaa ja että avautuisi kansainvälisiä markkinoita ja niin edelleen. Se on kai niin, mutta itseäni pidän vielä jonkin verran tinkimättömänä..."
"Ainakin tämän levyn verran pysyttelen mielelläni vielä näissä vanhoissa ympyröissä, vanhoissa hyviksi koetuissa ihmissuhteissa tässä bisneksessä. Minä arvostan Otto Donneria helvetin paljon levytuottajana ja taustavoimana. Minun olisi aika vaikea kuvitella itseäni jossain isossa konsertissa nyt, mutta ei sitä tiedä, jonakin päivänä saattaa olla niin, että mielellään tekee levyn joissain muissa ympyröissä. Mutta tällä hetkellä tuntuu hyvältä tehdä näin.."
Tuottajat ovat siis Donner & Hector. Miksi Otto?
"Tässäkin voisi taas kysyä, että miksi ei? Tämä levy on Oton ja minun yhteinen idea ja meidän levy-yhtiössämme ei ole muita tuottajia. Olenhan minä käyttänyt aikaisemmin muita tuottajia. Pedro Hietanen tuotti aikaisemman edellisen levyn ja Hakokönkään Jukan kanssa yhdessä tuotettiin sitä edellinen. Minulle on vielä vieras se maailma, jossa joku toinen ottaa homman vastuulleen ja käyttää minua..."
Puhumattakaan, että joku sanelisi sinulle?
Niin, eihän kenellekkään taiteilijalle voi sanella mitä hän tekee, mutta tietysti jos on niin raudanluja tuottaja, johon biisintekijä tai laulaja luottaa ja jolta hän haluaa omaan ilmaisuunsa jotain sellaista uutta, mitä ei omasta tajunnasta sillä hetkellä löydy, tai haluaa ylipäätään heittäytyä johonkin aivan omituiseen soundimaailmaan, niin miksei sitä sitten voisi ottaa jonkun kummallisen ihmisen tekemään levyä?"
Löytyykö Suomesta liiemmälti vaihtoehtoja ko. hommaan?
"Kyllä niitä on. Riippuen siitä mitä seuraavaksi suunnittelen, en epäröisi kutsua tuottajaksi mahdollisesti Ralf Örniä tai Jimi Sumenia tai T.T Oksalaa tai jotain tämmöisiä jätkiä, jotka ovat alun perin lähteneet ihan eri lähtökohdista tekemään levyjä kuin minä. Minulle on kokoajan määrännyt suunnan se mikä minulla on ollut hallussa ja olen halunnut sen sellaisenaan tuoda ulos. Näillä kundeilla on taasen ollut sellainen käänteinen suhtautuminen, että he ovat ottaneet jonkun materiaalin ja muokanneet siitä jotain. Minusta olisi helvetin mielenkiintoista nähdä ja kuulla mitä syntyy jonkun muun tuottamasta Hectorin älpeestä vuonna -86. Ei se ole ollenkaan mahdoton ja pois suljettu ajatus."
Miten Oton panos näkyy?
"Heh, täytyy ottaa huomioon, että Otto itse asiassa osallistui omien kiireittensä takia loppujen lopuksi aika vähän tämän levyn tekemiseen tuottajan traditionaalisessa merkityksessä! Otto oli pikemmin luomassa henkeä ja laulattamassa. Siinä vaiheessa, kun taustat oli tehty, Otto tuli kuvioihin tsekkailemaan, että kaikki sujuu siltä osin, kun minä... öh... heittäytyvänä laulajana laulan välillä ihan päin persettä. Otto vähän paikkailee ja ohjailee sitä puolta plus karsii kenties ylitulkinnallisia elementtejä - ikäänkuin henkilöohjaaja näytelmässä."
Oton rooli on aika selvästi esillä "Pahassa päiväkirjassa".
Ei, vaan "Poltettu maa" on sellainen biisi, jossa minä laulan vähän ja aika karusti ja eleettömästi. Alunperin vedin sen överiksi, tein paatosta liikaa, ja Otto piti jarrua päällä ja antoi siihen tiettyjä sävyjä, joita teksti siltä vaati ja joita en huomannut."
"Se syntyi yhdessä yössä ja seuraavana päivänä se levytettiin. Olin TV-ohjaajan roolissani tekemässä tätä Afrikkakonserttia SPR:n ja YLEn yhteistuotannossa ja törmäsin siellä Eva Dahlgreniin. Olin aikaisemmin jo ihastunut hänen musiikkiinsa hänen eleettömän karismansa kautta ja jotenkin se Evan rooli siinä konsertissa kolahti niin, että minä ohjaajana tein siitä jutusta taidetta ja samalla se antoi minulle impulssin seuraavana yönä rakentaa yhden puuttuvan biisin älpeelle."
"Materiaalia oli tavallaan liikaa, mutta minä karsin sitä ja sitten siellä oli aukko tietyntapaiselle biisille. Evan esiintyminen ja musiikki jäi soimaan ja viritti minussa seuraavana yönä sellaisen fiilingin, että rupesin kitaran kanssa tekemään biisiä. Näin jälkeenpäin tiedän hyvin ja tästä tulen vielä kuulemaan, että siihen jäi jopa niin paljon Dahlgreniä, että toki diggari tulee huomauttamaan..."
Tekee mieli sanoa, että haetanneeko tuo mittään?
"Paskaako tuost, se ei haittaa minua ollenkaan. Minulle jäi vain lämmin olo siitä, että se tuotti tällaisen biisin taiteilijalta toiselle ja syntyi tällainen jatkumo." Tästähän on kyse inhimillisessä kanssakäymisessä.
"Näinhän se on. Emme tosin puhuneet juuri sanaakaan. Minä vain kysyin Evalta, että haluaako hän savua taustalle vai ei. Emme siis tunne toisiamme, mutta..."
Ymmärrän. Entäs tämä "Niin vähän on aikaa"?
"Se on aika uhkarohkea yritys lähteä lähestymään tämän päivän musiikin lähtökohdista klassista ja upeata Matti Rossin runoa, jonka Otto on säveltänyt ja Pepe aikanaan laulanut niin komeasti levylle. Oli jotenkin tärkeätä kokeilla resursseja - kun minusta ei Pepe Willbergin laulullisiin taitoihin ja tulkintoihin ole, niin miten minä voisin käsitellä sitä näillä eväillä eri tavalla? Sovitin sen niin, että se kuulostaa uudelta biisiltä ja sain Otolta luvan. Tässä nyt sitten on kuuntelijoilla tilaisuus miettiä että kuinka joku runo, joka on hyvä ja joka on hyvin sävelletty, kuinka sen voi tehdä niin monella tavalla, että seuraava ehdokas ilmoittautukoon välittömästi."
Se on klassikko, mutta tavallaan unohdettu klassikko.
"Aivan, tällainen Matti Rossin lyriikkahan ei kuole, se ei ole ajassa kiinni lainkaan. Se on sellaista käyttölyriikkaa ja kuitenkin monia niin syvällisiä ajatuksia sisältävää lyriikkaa, että siitä vaan, kundit ja kimmat, runojen kimppuun!"
Mitä muuta olet viime vuosina tehnyt kuin miettinyt tätä uutta älpeetä?
"Olen tehnyt oikeastaan vain muuta kuin miettinyt älpeetä. Edellisestä on kolme vuotta aikaa ja sen jälkeen on kaksi vuotta mennyt tyystin siihe, että opiskelin televisioilmaisua ja tein virkani puolesta töitä. Oikeastaan vasta tämän vuoden aikana aloin pikkuhiljaa keräämään materiaalia levyntekemistä varten."
Tässähän on kaiken kaikkiaan sellainen tilanne, että yleensähän levyjä tekevät ihmiset tekevät sitä ammatikseen, elättävät itsensä musiikilla, mutta minun tapauksessani ei ole suinkaan näin. En elätä itseäni Hectorina olemisella, vaan se on minulle edelleen sellaista taiteilijan vapautta - olla taiteilija silloin kun haluaa."
"Ammatiltani olen TV 1:n viihdetoimituksen toimittaja ja ohjaan televisio-ohjelmia työkseni ja minun aikani kuluu aika pitkälti siihen, että teen viihdeohjelmia - milloin nuoriso-ohjelmia, milloin Euroviisuja, milloin komedioita, milloi mitäkin. Sen ajan, jonka käytän kirjallisen tai musiikillisen luovan työn parissa, minä otan siviiliduunin ulkopuolelta."
"Mitä minä olen nyt tehnyt? Tässä on tekeillä yksi aika tiukka komedia Kylävaaran Ilkan kanssa. Tarkoitus on sillä pyrkiä Montreux'n Kultaisen Ruusun festivaaleille syksyllä -86."
Heti, kun mainitset nimen Ilkka Kylävaara, tekee mieli kysyä, että onko hän niin vittumainen ihminen kuin hän lehtijutuissaan antaa ymmärtää?
"Tosiasiahan on, että Kylävaaran Ilkka on vittumainen mies julkisuudessa, mutta tietysti yksityisenä henkilönä ja työkaverina hän ei suinkaan ole vittumainen vaan erittäin ammattitaitoinen huumorin käsittelijä, kirjailija, käsikirjoittaja, dramaturgi ja paljon muuta. Mutta se vittumaisuus - positiivisella tavalla - kyllä heijastuu siinä mitä hän kirjoittaa myös televisiokäsikirjoituksissa. Sitä kutsutaan sivistyneemmin satiiriksi."
Oletko tyytyväinen TV:n musiikkitarjontaan?
"En minä voi siihen tyytyväinen olla, jos edustan katsojia. Jazzia ei tarjota kuin kakkosen moninaisissa uusinnoissa Pori Jazzista. Erillisiä musiikkihenkilökuvia ei nähdä missään, jollei Peter Von Bagh lähde tekemään sellaisia. Sama koskee rock-muusikoita ja rock-musiikkia yleensä. Nuorison musiikkiharrastuksista ylipäätänsä ei tehdä reportaaseja, ei tarpeeksi paljon luodata valtakunnallisesti sitä mitä kaikkea musiikissa tapahtuu. Siihen on varmasti ihan selvät ohjelma-ajalliset ja taloudelliset syyt, mutta eivät ne vielä selitä sitä, että minkä takia me joudumme tekemään joitain rock-ohjelmia niin pienillä resursseilla, kun Yleisradio kuitenkin ikäänkuin haluaisi antaa kulissimaisen kuvan, että nuorisosta välitetään. Tarjotaan ehkä yksi tai kaksi studiopäivää ja playbackina purkitetaan pari bändiä ja se siitä."
Yle joutuu koko ajan yhä enemmän kilpailemaan Sky Traxin ja Music Boxin kanssa. Miten koet asetelman?
"Koen sen niin, että meidän ei pidä edes yrittääkään kilpailla samalla tavalla, että tekisimme samanlaisia videopätkiksiä, vaan tulee lähteä maailmalle, lähteä kameroiden kanssa sinne missä rockmusiikkia - jos nimenomaan siitä nyt puhutaan - tehdään, keikoille taltioimaan suomalaista rockia, dokumentoimaan sitä jääräpäisesti koko ajan, mennä niihin paikkoihin, joissa sitä kuluttava jengi on, ja kysellä heiltä, mennä levytysstudioihin ja niihin paikkoihin, joissa se musiikki on omassa elementissään. Studio ei ikinä ole sellainen paikka. Se on virheajattelua, että yleisö voidaan tavoittaa sillä, että näytetään hyvännäköinen kuva jostain bändistä - eli toisinsanoen toimitaan levy-yhtiöiden julkisivuna ja näyteikkunana. Se ei voi olla oikein ja se on jopa turhauttavaa."
"En näe mitään järkeä siinä, että rupeaisimme kilpailemaan Sky Traxin ja Music Boxin kanssa ja osallistumaan tähän videomaailman kaupallisuuteen. Tosin, sikäli kun tiedän, niiden katsojaluvut ovat helvetin kovia. Jengi kaipaa edes sellaista, koska tässä maassa ei supertähtitason huippunimiä elävänä nähdä. Toki se on hyvä, että niitä näkyy edes Sky:ssa. Se on okei, mutta kyllä suomalaisen televisiotoiminnan pitäisi pyrkiä menemään tämän maan musiikkitodellisuuteen ja hakea sieltä omat juttunsa."
"Mutta tämä meiltä karsitaan, kun annetaan sellaisia kahden päivän studioaikoja, joissa voidaan pari juuri levynsä julkaisutta bändiä esitellä." Yle ei rock'n'rollin arvoa ymmärrä?
"Näin on ja olen sen ilmaissut esimiehillenikin ja kollegoillenikin. Siellä fuskataan. Siellä eletään sellaisessa kuvitelmassa, että kunhan sitä on ruudussa edes jotenkin, niin kaikki on hyvin. Tiedetään kyllä, että tarve on suuri, mutta sille ei ikinä anneta niitä edellytyksiä, että voitaisiin mennä siihen oikeasti mukaan. On väärin, että toimittajat ja ohjaajat pannaan sitten ristiriitaisissa aatoksissa tekemään ohjelmia, joita he eivät allekirjoita ja jotka ovat keskeneräisiä ja vaillinaisia ja antavat väärän kuvan rockin todellisuudesta Suomessa - ja myös ulkomailla."
"Ei Ylellä varmastikaan ole varaa sellaiseen jokapäiväiseen muutaman tunnin rokkitarjontaan, mutta mielestäni olisi paljon jo se, että kerran kuukaudessa saataisiin aikaan sellainen kunnon paketti. Vähän tämäntapaisia. suunnitelmia on syksyä -86 ajatellen, että kaksi toimitusta, TV 1:n lasten ja nuorten ohjelmien toimitus ja viihdetoimitus, löisivät tavallaan fyrkat kimppaan ja pyrkisivät luomaan alkuiltaan sellaisen blokin, jossa nuorten toimitus toimittaisi reportaasiohjelmaa, jossa olisi paljon ajankohtaista asiaa tältä alueelta ja sitten jatkaisi jonkinlainen studio- tai liveosuus, jonka viihdetoimitus tuottaisi klubeista ja konserteista."
"Jotain tällaisia kaavailuja siis on, mutta mitään valtuuksia tällaisen viralliseen julkistamiseen ei ole tähän mennessä tullut. Minä tässä myö odottelen, että mitä tässä ensi syksynä tehdään, mitä minä teen?"
--------------------------------
Teksti: Waldemar Wallenius