Hector on ollut härmärockin palveluksessa kohta jo 40 vuotta. Ensimmäinen single, käännöskappale "Palkkasoturi", ilmestyi vuonna 1965 ja vaikka se olikin heti iso hitti, ei levyä silti lasketa Hectorin uran suuriin merkkipaaluihin. Ne löytyvät nimittäin lähes poikkeuksetta miehen omasta tuotannosta. Silti "Palkkasoturin" varjo on seurannut Hectoria näihin päiviin asti. Hän esittää sitä edelleenkin keikoillaan ja on nimennyt oman bändinsä Solkkapatureiksi.
Vielä 70-luvun loppupuolella niinkin fiksu mies kuin Junnu Vainio - Hectorin myöhemmästä tuotannosta piittaamatta - kutsui nuorempaa kollegaansa itsepintaisesti "kiväärilaulajaksi". Muutenkin vanhemman polven sanoittajat taisivat pitää idealistista ja kantaaottavaa Hectoria hieman naiivina tyyppinä.
Mutta niin lapsellinen hän ei sentään ole, että uskoisi joulupukkiin. Se usko karisi jo lapsuudenkodissa, jonne tilattu pukki oli hoitanut nestetankkauksensa Valentin Konosen tyyliin ja niinhän siinä sitten kävi, että kesken lahjojen jaon joulupukki yrjösi omaan naamariinsa. Ei kukaan voi uskoa enää sen jälkeen joulupukkiin kun on nähnyt hänen naamarinsa suu -ja silmäaukoista valuvan makkarakastiketta...
Usko joulupukkiin siis meni, mutta kuinka olet säilyttänyt uskosi omiin tekemisiisi. Onko pitkässä tuotannossasi jotain sellaista, josta et enää näin jälkikäteen ole erityisen ylpeä?
- Yksittäisiä biisejä on ilman muuta. Ei nyt ehkä ihan joka levyllä... tai voisi kyllä sanoa melkein niinkin. En kyllä usko olevani ainoa musiikintekijä joka suhtautuu omiin tekemisiinsä näin. Jos ajatellaan kokonaisia albumeja, niin kyllähän joku Hectorock II on selvä välityö. Silloin ei ollut oikein mitään valmista, eikä suunnitteillakaan, mutta tuntui että jotain pitäis tehdä. Elämäkin oli tuolloin jotenkin viturallaan.
Vaikka tuotannossasi on lukuisi pystyyn kehuttuja albumeja kuten vaikkapa Herra Mirandos, Hectorock I, Eurooppa ja Varjot ja Lakanat, niin joitain töitäsi on haukuttu aika pahasti, viime aikoina varsinkin. Kuinka sinä pärjäät pitkän linjan artistina tämän nykymedian kanssa, jossa yhä nuoremmat ja nuoremmat kriitikot laukovat mielipiteitään?
- Kyllä sen kanssa on vaan pakko pärjätä. Joskus kritiikki on musta tavallaan perustelematonta. Jos 50-vuotiaan lauluntekijän biisejä ja niiden trendikkyyttä verrataan jonkun kaks-kolmekymppisen tyypin juttuihin, niin siinähän arvostellaan kahta eri maailmaa. Pitäis olla vähän eri perusteet. Mä oon vanhan liiton jätkä ja mä teen mun tavallani biisejä. Mun on hirveen vaikeeta esimerkiks käyttään kitarassa avoimia virityksiä, joilla nykyään biisejä paljon tehdään.
Minusta on kuitenkin vähän kohtuutonta, että jokainen aloitteleva kriitikko on ottanut asiakseen läimiä Hectoria niin kovaa kuin vain osaa...
- Joo, mutta ehkä siinä on mun omaakin vikaa. Mä olen ollut vähän sellainen besserwisseri-tyyppi. Toisaalta mä en ole alistunut median odotuksiin, koska mä olen kieltäytynyt ylimääräisestä julkisuudesta. Jollekkin osaa lehdistöä siitä on tullut hankala asia. Ja sitten kun nää nuoret kriitikot on evästetty mun suhteen tietyllä varauksella, niin ne haluu vähän niin kuin vittuilla.
- Enemmän mua on silti aina ärsyttänyt asiantuntemattomuus, siis se, että kuka tahansa diggaa musaa, voi yhtäkkiä olla kriitikko. Muilla kulttuurin alueilla vaatimusstandardit on ihan toiset. Ei teatteria voi arvostella ihminen, jolla ei ole edes jonkinlaista alan koulutusta. Tai kirjallisuutta, tai klassista musiikkia, tai jazzia. Pop- ja rockmusiikin kohdalla näyttää riittävän se, että isoveli on soittanut jossain bändissä.
- Kriitikoilla pitää olla muutakin sanottavaa kuin negatiivinen puoli minkä se on löytänyt. Jokaisesta asiasta kriitikon pitää löytää myös se puoli, joka kannustaa johonkin suuntaan. Eikä se voi olla vaan se, että "tee parempaa!".
Toisaalta, eihän asiantuntemattomien ja kyynisten, varta vasten vittuilumielellä kirjoittavien kriitikoiden sanomisista pitäisi välittää. Kritiikinhän pitäisi kait satuttaa vain silloin kun se on asiantuntevan henkilön hyvin perusteltu mielipide. Ettet olisi vain hieman herkkänahkainen?
- Mä olen ollut herkkänahkainen juuri noista edellä mainituista syistä. Mä en ole pahoittanut mieltäni tai saanut raivareita montaakaan kertaa, mutta Rumba-lehdessä kaks mun perättäistä levyäni arvostellut kriitikko paljasti niin ilmiselvästi henkilökohtaisen antipatiansa mun persoonaani kohtaan, että silloin paloi hihat. Äänilevyhän on vain taltioitua musiikkia ja sellaisena se pitäisi myös arvostella. Mutta ei, tämä tyyppi meni henkilökohtaisuuksiin, vittuili olan takaa täysin tuntemattomalle ihmiselle. Ihmiselle, jota hän ei ole koskaan tavannut.
Hmm... eiköhän päätoimittajien pitäisi puuttua asiaan, jos lehdessä on töissä henkilö joka purkaa henkilökohtaisia antipatioitaan aina samaan kohteeseen. Ainakin pitäisi antaa kyseiset levyt välillä jonkun muunkin arvosteltaviksi.
- No, tuon Rumbaan liittyvän jutun yhteydessä myönnettäköön, että mä soitin päätoimittajalle. Kysyin, että onko tämä nyt ihan harkittu asia. Siis, että henkilö joka ekassa arvostelussaan paljastuu Hector-vihailijaksi, pannaan arvostelemaan myös seuraava levy. Päätoimittajan kommentti oli, että lehden toimitus tekee just niin kuin se haluaa.
Mestarit Areenalla joutui aivan erityisesti kriitikkojen hampaisiin. Soundissakin oli artikkeli... jonka kirjoittajan nimeä en nyt millään saa päähäni...
-Hah, hah...
... mutta joka suhtautui Mestareihin kovin kriittisesti. Se lähti kyllä siitä, että aika monet sinun pitkäaikaiset fanisi ottivat minuun yhteyttä ja olivat kauhuissaan. Mitä helvettiä Hector tekee tuossa porukassa? Jos sinun tilallasi olisi ollut Danny tai Tommi Läntinen, niin kukaan ei olisi sanonut mitään. Sitä et heidän mielestään mitenkään sopinut tuohon kuvioon. Pystytkö yhtään ymmärtämään heidän näkökulmaansa?
- Kyllä, koska jokaisella lauluntekijällä, jolla on pitkä, iso kataloogi biisejä takanaan, on myös fanaattisia faneja. Ja ne katsoi tuossa tilanteessa asiakseen omia mun elämän päämäärät ja arvot. Tuo on aina tämä Hector, ne ajatteli.
Mutta mehän aloitettiin koko juttu nimellä... mikä se nyt oli... Mestarit lauteilla... ei, vaan Tunarit lavalla. Ja se meni jossain Nokian pippaloissa aivan saatanan kybällä läpi. Mehän oltiin tehty jotain samantapaista Back to the sixties -tapahtumissa jo vuodesta 1992 lähtien.
- No, sitten homma laajeni Mestareiks ja meillä oli nastaa, mutta varmaan myös jotenkin sokea kun mulle ei tullut mieleen, että neljän tuhannen ihmisen joukossa saattaa seistä kaksi Hector-fania, jotka olivat aivan lyötyjä. Että mitä vittua se tuolla tekee? Ja niin mä en sitten tajunnut, että kun mulla on nastaa niin jollain vois olla jotain sitä vastaan että mulla on nastaa.
- Musiikillisesti me ei tingitty mistään. Biisit soi aivan saatanan hyvin ja jengillä oli aivan saatanan hauskaa - ja uudenlaista hauskaa. Nää on suomalaisia, nää on meidän poikia. Ja vaikka mä lauloin siellä "Lumi teki enkelin eteiseen" tai "Euroopan", niin en mä kokenut olevani väärällä foorumilla. Samaahan mä olen tehnyt festareilla, joilla ihmiset ei ole tulleet kuuntelemaan mua, vaan Neil Youngia tai Ismo Alankoa.
- Siinä mielessä mua vähän ärsyttää sellainen ajattelu, että jonkun pitäis aina olla samanlainen. Ei mun arvomaailmani musiikkiin tai siinä liikkuvaan rahaan tai mediajulkisuuteen ole muuttunut Mestareiden myötä miksikään. Paitsi ehkä hieman varovaisemmaksi, koska media näytti siinä juuri sen kaksnaamaisuutensa. Kun tulee joku nasta uus juttu, niin sitä liehitellään, sitä nostetaan ja sitä kannatellaan jonnekkin asti, kunnes katsotaan että nyt näillä menee liian hyvin. Nyt nää pitää pudottaa.
Toteutuikohan siinä "pitkän linjan Hector-fanien" suhtautumisessa jonkinlainen Bob Dylan -syndrooma. Maailma on väärällään ihmisiä, jotka ovat aina halunneet tulkita Dylania omalla tavallaan ja pitäneet sitä, että jos ei nyt jumalana niin ainakin helvetinmoisella korokkeella. Ja sitten kun se on alkanut tehdä jotain uutta, niin se on herättänyt hämmennystä. Ihmiset jotka ovat tottuneet kokemaan suuria tunteita sinun aikaisemmissa konserteissasi, eivät myöskään ilmeisesti kestä sitä, että hoilotat lavalla kolmen muun kaverin kanssa Daa Da Daadaa?
- Kyllä, juuri näin. Ja olihan siinä meidän ohjelmistossa toki biisejä, jotka mä koin itselleni hirveen vieraaksi. Se on ihan selvä. Mutta olen mä aiemminkin ollut mukana konserteissa, joissa mä olen laulanut kaikenlaista. En mä ole aina palvellut omia tyydyttämättömiä viettejäni ja yleisön odotuksia.
- Tuollaista kokemusta ei kuitenkaan voi enää mikään ylittää suhteessa omaan menestymiseen ja yleisömääriin. Kuvittele nyt, Olympiastadikalla 40.000 ihmistä huutaa suoraa huutoa kun Tölikan kundi laulaa "Ake, Make, Pera ja Mä" juuri sen korttelin vieressä, josta se biisi kertoo. Jos mun uskottavuus on kärsinyt - mä en kyllä tiedä mitä katu-uskottavuus tarkoittaa viiskytvuotiaan kundin kohdalla jos sitä ei ole jo aiemmin ansaittu - niin fuck them!
Vaikka olet tässä haastattelussa tunnustautunut jo pariin otteeseen vanhaksi lotjaksi, niin tiedän kuitenkin että sinun konserteissasi käy paljon myös nuorta porukkaa, joka osaa laulujesi sanat ulkoa ja tulee keikan jälkeen pyytämään nimmareita. Onko tässä jälleen kerran kysymys siitä, että se mitä helsinkiläiset kriitikot haluaisivat ihmisten kuuntelevan, ei kohtaa sitä mitä oikeasti ihmiset haluavat kuunnella?
- Kyllä. Helsinkiläisten kriitikoiden pitäisi aina silloin tällöin käydä tsekkaamassa erilaisten artistien keikkoja Oulussa, Mikkelissä tai Joensuussa. Hirveen elitististähän touhua tämä on. Pyöritään pienissä piireissä.
- En mä kuitenkaan usko, että sillä mitä joku kriitikko jossain alan lehdessä sanoo, on paljoakaan vaikutusta mun levyjen myyntiin. Sitten jos jossain päivälehdessä lyödään mun levy lyttyyn, niin ihmiset saattaa ottaa sen enemmän jumalan sanana, koska päivälehdillä on enemmän valtaa kuin jollain värikantisella nuortenlehdellä. Eihän jonkun kriitikon sana ole kuin yhden ihmisen mielipide, enkä mä uskokkaan, että ihmiset pitää niitä jonkinlaisina portsareina. Että hei, toi on paskaa, no good, tuohon konserttiin ei kannata mennä tai tuota levyä ei kannata kuunnella.
Voisiko olla mahdollisesti niin, että kun sinunlaisesi artisti tekee uuden levyn, niin kaikki eivät vaivaudu kuuntelemaan sitä kunnolla, vaan ne tuomitsee sen pelkkien ennakkoluulojensa perusteella. Samaa vanhaa Hectoria jälleen kerran, hohhoijaa...?
- Ihan mahdollista. Jos ajatellaan jotain Mestareita, joka meni hyvin ja fyrkkaakin tuli, niin toinen puoli on sen aiheuttama krapula. Musta tuntuu että se jatkuu edelleenkin. Mun viimeisin levy Hidas ei kaikkien mielestä ollutkaan sitä vanhaa Hectoria, ja niin se hylättiin kokonaan. Niinpä mulla on aika vaikeeta tämän tekeillä olevan levyni kanssa, koska tällaisia ennakkoluuloja on olemassa. Mun lähipiiri sanoo kyllä kokoajan, että mitä vittua sä niistä välität, teet vaan niin kuin parhaaksi näet ja se on siinä. Se on sun näköinen, anna mennä vaan.
Haalitko sinä nyt turhia paineita itsellesi?
- Hah, kyllä vaan, aivan selvästi.
Koetko, että seuraava levysi on eräänlainen jokotai-levy. Jos se ei menesty, niin sitten on jo aika vaikeata nousta uudelleen pinnalle?
- No, mä nimesin jo mun edellisen levyn "rotkon partaalla -levyksi". Ei se nyt ihan rotkoon asti mennyt, vaikkei siitä mitään suurta menestystä tullutkaan. Sitä ei markkinoitu kovin hyvin, mutta ei se näin jälkeenpäin ajatellen sisällöllisestikään niin kauhean kaksinen ollut. Oli siinä pari hyvää juttua, mutta jokainen joka on kuunnellut mun aikaisempia levyjä, havaitsee että tässä ollaan hyvin epävarmalla pohjalla. Ja tämähän tietenkin on luonut pohjaa seuraavan levyn stressille.
Ihailit urasi alussa mm. Leonard Cohenia, Bernt Stafia ja Cat Stevensiä. Myöhemmin imit vaikutteita ainakin David Bowielta ja Peter Gabrielilta. Vaan entäpäs toisinpäin? Sinä olet varmaan ollut innoittajana monelle suomalaiselle lauluntekijälle, tietoisesti tai alitajuisesti?
- On se luultavaa, kyllä. Joku on voinut tehdä rohkeita, henkilökohtaisia tekstejä ja havainnut, että mun tapani sanoittaa on avannut mahdollisuuden paljastaa omaa maailmankuvaansa, ihmissuhdeongelmiaan tai mitä tahansa. Ehkä mun tyylini on kannustanut tällaisia herkkiä biisintekijöitä. Niiltä on voinut puuttua rohkeutta, mutta mä olen sitten ehkä antanut niille vähän potkua.
- Aina ei ole kuitenkaan kyse biisintekijöistä. Vähän aikaa sitten mä sain tekstiviestin joltain kundilta, joka oli menettänyt vaimonsa. Se oli kuunnellut mun "Nostalgia"-biisiäni, soitellut sitä itsekin ja löytänyt siitä jonkun säkeen, joka oli rohkaiseva vaihe surutyössä. Tämmöisiä viestejä kun saa niin tajuaa, että mitä niistä kriitikoista. Tällainen palautehan on paras palkinto mitä lauluntekijä voi saada.
Onko tuo myös vastaus seuraavaan kysymykseeni eli voiko laululla muuttaa maailmaa?
- Tää on tää ikuisuuskysymys... miten päin sen nyt vääntää. Jos asiaa ajattelee kollektiivisesti, jonkun Woodstockin tehoa, jossa rockmusiikilla, yhteisellä signaalilla ja kollektiivisella tajunnalla vaikutettiin Yhdysvaltojen sotapolitiikkaan, niin voisin vastata että kyllä, kyllä sillä voidaan vaikuttaa. Mutta tänä päivänä mä en tiedä mihin voi vaikuttaa.
Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, koska sinä olet urasi aikana tehnyt aika paljon kantaaottavia tekstejä. Niistä on tosin kulunut jo aikaa, mutta nyt kun yhteiskuntakriittisille teksteille todella olisi tilausta, niin sinä olet hiljaa...
- Se johtuu siitä, että mä en ole saanut aikaiseksi biisejä. Mä olen ollut niin kipsissä. Ihan oikeesti kipsissä. Ne lukemattomat kerrat kun mä olen vetäytynyt muutamaksi viikoksi jonnekkin mökille tai etelään kirjoittamaan biisejä, niin mä olen tullut niska kyyryssä takaisin... ei oikein lähtenyt...
Ei oikeen lähtenyt! Meillä räjäytellään pommeja ostoskeskuksissa ja jenkeissä sarjamurhaaja ampuu ihmisiä lähes samalla tavalla kuin Harry Chapinin "Sniper"-biisissä. Minkälaista sysäystä sinä oikein odottelet?
- No, nyt kun otat tuon aiheen erikseen esiin, niin onhan se tietysti juuri niin. Sitä on vaan jotenkin tullut niin varovaiseksi, että kun yleisesti ottaen ei ole sellaista protestimielialaa, niin ihmiset vaan jotenkin lokeroituu vaikka ne onkin huolissaan. Ei tämmöinen kettutyttöliike oikein kanna. Globalisaatiota vastustava liike jo jotenkin näkyykin, mutta alussahan sekin vasta on. Joten kyllä musta lauluntekijänä tuntuu siltä, että aikalailla yksinään sitä lähtee tuulimyllyjä vastaan taistelemaan, jos ajattelee että yleisö jaksaisi kiinnostua tällaisista asioista.
Pelkäätkö, että sinulle nauretaan?
- En, eihän siinä siitä ole...
...vai onko niin, että protestilaulajan pitää olla maiharitakkinen ja lippalakkipäinen, mielellään aika köyhänoloinen kaveri, eikä sinunlaisesi, hyvin toimeentuleva muusikko?
- Ehkä... jos rehellisesti sanotaan, niin kyse on mun allergisesta suhtautumisestani mediaan. Jos mä nyt tekisin esimerkiksi levyn, joka perusuisi vaikkapa uskonnon kritiikkiin, siis ateistisista lähtökohdista, niin ei tämä ole paras mahdollinen aika sellaisen julkaisemiseen. Ei, vaikka olenkin itse siitä innostunut. Luin hiljattain V. S Naipaulin kirjan Matka islamin maailmaan, Esko Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa ja Paloheimon Megaekonomian. Kun pysähtyy tällaisten perimmäisten kysymysten äärelle, niin en minä tiedä onko mulla oikeutta lähteä häiritsemään ihmisen jonkinlaista mielenrauhaa rupeamalla paasaamaan tai tekemällä lauluja noista aiheista.
Minusta tuntuu, että aika monet nimenomaan odottavat sinulta juuri sitä.
- No, joo... hyvin luultavasti, mutta...
Ahdistelenko minä sinua nyt?
- Joo, siinä mielessä sä ahdistelet ihan hyvin, että tää aiheuttaa mussa positiivisia asioita. Koska tämän asian kanssahan minä keskeisesti kamppailen. Mikä mun näkökulma maailmaan on? Kyllä mä luulen että mun seuraavalla levyllä tulee olemaan rankkaa tekstiä, riippumatta siitä mitä jenkit tekee tai kuinka maailmanhistoria tullaan kirjoittamaan.
- Todennäköisesti mä vaan seisoin aika pitkään yksin semmoisten laulujen kanssa. Jengi tyyty siihen, että menestys tulee sillä, että tehdään menestyvää, hyvää bailumusaa, jonka sisältö on vaan se bailumusa.
Mutta pitkäänkin matkaan tarvitaan se ensimmäinen askel, ja jonkunhan se on otettava. Enkä oikein usko, että sittenkään olisit ihan yksin...
- Joo, mä olen iloinen esimerkiksi tosta Anssi Kelan jutusta. Sen lauluissahan toteutuu aika paljon tollanen Ake, Make, Pera ja Mä -ajattelu. Ollaan siinä omassa, suhteellisen turvallisessa ympäristössä ja havaitaan sieltä sellaisia pieniä asioita, jotka sykähdyttää ja jotka voi olla hyvinkin traagisia. Tehdään ikään kuin valokuva-albumia omasta elämästä, niin että itse ollaan sivuhenkilönä.
Sinulla on myös pitkä radiotoimittajan ura takanasi. Mitä mieltä olet nykyisestä radiotarjonnasta? Asemia ja kanavia on valtavasti, ja useimmilla niistä on käytössään jonkin sortin soittolista. Korvataanko laatua määrällä?
- Kyllähän sen huomaa tämän ikäisenä autoilijana. Radiosta kuulee nykyisin enimmäkseen yhdentekeviä juontoja, helvetin huonolla kielellä puhuttuja jonninjoutavuuksia, jonkinlaisia tapahtumakalentereita ja joistain kirjoista luettuja mitä-tänä-päivänä-sinä-ja-sinä-vuonna-tapahtui -nippelitietoa. Biisit soi, mutta niiden tekijöitä ei välttämättä edes mainita, ne vaan pyörii siellä anonyyminä tapettina. Ja sitten ne samat biisit toistuu viikosta toiseen, kunnes niiden aika on ohi. Se on musiikin ja musiikintekijän kannalta helvetin hankala tilanne.
- Tää soittolistajärjestelmä, jonka panivat alulle kai kaupalliset radiot, tarttui sitten kuinka ollakaan Yleen. Sitä mä en ole ikinä voinut käsittää, koska mitään kilpailua mainosrahoista ei ole.
- Levy-yhtiöt ilmeisesti vie sen ykköstuotteensa radioasemien edustajille, ja ne yhdessä päättää mikä menee soittolistalle. Mutta jos albumilla ei ole sitä varsinaista hittibiisiä - vaikka sillä voi muuten olla kymmenen kymmenen hienoa biisiä - niin se levyhän ei sitten radiossa soi.
- Aina kun mun levy rupeaa olemaan valmis, niin viimeistään miksausvaiheessa alkaa keskustelu levy-yhtiön tyyppien kanssa, että mikä on se radiobiisi. Radiobiisi! Silloin voi langeta omaan halpaan. Tehdään väärä arvio ja valitaan sellainen biisi, joka lyö jalat alta koko levyltä. Mun Hidas-levyltä valittiin se kaljallelähtöbiisi - "Juodaan viinaa kakkonen" - josta tehtiin vielä savianimaatiovideo. Koko ajan mä olin epävarma siitä, että meneeköhän tää läpi vai meneekö tässä koko juttu sen mukana. Ja niinhän se sitten meni. Sen jälkeen oli mahdotonta korjata enää yhtään mitään.
- Albumeita ei enää soitella. Ei ole enää mitään "Viikon albumia" -tyyppisiä ohjelmia. Toimittajille tehdään valmiit listat ja muuta et soita. Se on kuluttajan kannalta rajoittavaa, mutta ei siinä toimittajallekkaan jää mitään journalistista tehtävää. En tiedä millä tuota systeemiä voisi järkyttää. Kun lukee lehdistä alan ihmisten näkemyksiä tai kommentteja, niin pattitilanteeltahan se vaikuttaa.
YLE on nyt kovaa vauhtia uusimassa radiokanaviaan. Mitä odotat tältä uudistukselta?
- Mä olen rekisteröinyt asian ja vähän aikaa spekuloin sillä, että jos Radiomafia profiloituu vielä nuoremmalle kohderyhmälle, niin sitten ollaan kyllä ihan hukassa. Sen jälkeen ei ole yhtään kanavaa, jossa soitetaan 60-, 70- ja 80-luvun musaa. Eikä edes 90-luvun musaa. Sitten ollaan vaan tätä päivänkohtaista musaa väijymässä ja pönkittämässä. Ei tarvitse olla vanha pieru voidakseen ajatella niin, että suurilla ikäluokilla ja vielä niitä seuranneetkin ikäluokilla on omat nostalgiansa. Eikä siinä ole mitään pahaa, ei nostalgian tarvitse olla kirosana. En tarkoita, että pitäisi olla kokonainen nostalgiakanava, mutta jonkinlainen keskusteleva, päivittäinen musiikkifoorumi kyllä pitäisi kehittää. Eihän esimerkiksi vanhaan sinkkuaarteistoa, siis sellaista joka ei ole ollut LP:een osana, saa enää mistään. Silti Yleisradion valtavassa levyarkistossa niitä on, mutta levystön käyttöaste on kuitenkin pieni.
Se on pieni mm. siksi, että harva viitsii enää mennä sinne penkomaan, tekemään löytöjä. Toimittajat ovat tulleet laiskoiksi ja lellityiksi kin levy-yhtiöiden tsupparit kantavat niille uutuuksistaan omat vapaakappaleet suoraan työpöydälle. Ja niin tyydytään aivan liian kapea-alaiseen tarjontaan...
- Aivan. Ja radionkuuntelijana mua vituttaakin juuri se kun mistään ei enää kuule sitä ei tätä eikä tuota. Mistä mä kuulen Jimi Hendrixiä, mistä mä kuulen Moody Bluesia, mistä mä kuulen King Crimsonia? YLE:n alueradion toimittajat niitä vielä jonkinverran soittelee, sen huomaa pidemmillä automatkoilla, mutta Helsingissä on asiat selvästi huonommalla mallilla. Ollaan aika pitkälti sen armoilla mitä levy-yhtiöt haluaa radioiden soittavan. Ei hyvä.
--------------------------------
Teksti: Jake Nyman