Koululaisilla Heikki Harma, Rainer Lindgren, Sakari Lehtinen ja Timo Vuori oli 1950-luvun lopussa oma kausiluontoinen show - he kiersivät joulun aikoihin tiernapoikina. Ryhmän jäsenistä ainakin kolme ensimainittua oli musiikillisesti samalla tavalla suuntautunut, ja iskelmän alkaessa vaihtua rautalankaan 1960-luvun alussa The Shadows kietoi heidät lumoihinsa.
Loppuvuodesta 1961 pojat alkoivat treenata tätä musiikkia. Kaksikkoon Lindgren-Lehtinen liittyi alemmalla luokalla ollut Harma ja perustettiin The Sharks, jonka nimeksi pian muuttui Les Mirages. Lopullisesti homman räjäytti liikkeelle Messuhallissa uutena vuotena koettu The Strangersien konsertti. Erityisen merkittävä oli myös juuri noihin aikoihin levitykseen tullut elokuva The Young Ones, jonka Heikki tsekkasi vähintäänkin kymmenkunta kertaa. Toisin kuin useimpia muita, häntä ei kiinnostanut siinä leffan päätähti Cliff Richard, vaan taustabändi The Shadows. Mukana Les Miragesissa siis olivat Heikki (soolokitara), Sakari (komppikitara) ja Rainer (rummut). Basistiksi rekrytoitiin koulukaveri Arto Tonteri, jolla tosin ei ollut alkuvaiheessa mitään käsitystä soittamisesta. Muut opettivat kuitenkin otteita sananmukaisesti kädestä pitäen ja homma pääsi käyntiin.
Heikki oli (vielä) nuorempana opiskellut viulua ja laulanut Cantores Minores -kuorossa. Ensimmäisen julkisen esiintymisensä hän on maininnut tapahtuneen koulun joulujuhlassa. Kitaransoitto oli alkanut tavalliseen tapaan akustisesti. Siitä tapahtui siirtyminen sähkökitaraan, jonka "julma sointi oli haaste" - kuten hän itse kirjoitti 1966 Iskelmä-lehden jutussaan Miksi olen folk-laulaja - ja haasteeseenhan oli nuoren miehen vastattava.
Kun rautalankabändejä alkoi syntyä kuin sieniä sateella, oli Les Mirages mukana aivan alkuvaiheista saakka. Se oli kokematon, mutta asiastaan innostunut ja esiintyi paljon. Lindgren myi keikat, ja pääasialliset tuolloisten mestarien areenat olivat koulubileet ja sittemmin lähiympäristön lavat.
Kuriositeettina oli pari hiihtolomalla tehtyä maaseutukeikkaa Savitaipaleelle. Ryhmä majoittui ensin kaverin talvikuntoiseen kesämökkiin, joka tukikohtanaan Rainer lähti maastoon keikkamahdollisuuksia tiedustelemaan. Pari settiä saatiinkin myytyä, mutta yleisömenestys oli niissä lievästi sanoen vaatimaton. Hauska muistikuva tältä "kiertueelta" jäi, kun epäteknisenä henkilönä tunnettu Heikki kieltäytyi ymmärtämästä kesämökin puuhellan toimintaperiaatetta, ja sai näin junailtua itselleen vapautuksen kipinämikon vuoroista.
Heikki kirjoitti Iskelmän jutussa myöskin seuraavaa: "Joskus tosin tuntui siltä, että koko touhu on pinnallista ja usein vaivuimme masennustilaan, sillä edustamamme musiikkisuuntaus oli mielestämme köyhä. Tuntui kuin sitä ei olisi mahdollista lainkaan kehittää. Siinä oli vain rytmi ja jokunen alkeellinen sointukulku."
Kun The Beatles löi läpi, tukat kasvoivat Les Miragesissakin, kehitystä alkoi tapahtua mm. laulun ja sointupohjaisuuden muodossa, mutta Heikki sai 1963 loparit. Beatles-musiikin raju läpimurto loi kitarayhtyeille nopeasti uudet tyylivaatimukset. Hieman ristiriitaisesti, edellinen lausuma huomioon ottaen, Heikki ei suostunut tai viitsinyt muuttaa soittotapaansa vaan halusi pitäytyä muun porukan suostutteluista huolimatta melodioissa ja sooloissa. Ohjelmistoon oli kyllä jo otettu Beatles-sävelmiäkin, mutta niiden aikana hän siirtyi rumpuihin, koskapa ei vielä hallinnut samanaikaisesti laulua ja kitaraa. Tilanne johti siihen, että bändi ryhtyi hakemaan lehti-ilmoituksella uutta kitaristia. Paikalle kiinnitettiin Matti Nikulainen -niminen kaveri, ja Heikin rautalanka katkesi siihen.
Potkujen jälkeen bändi levytti 1964 singlet 'Uncle Rock' / 'She´ll Be Mine' (Polydor NH 54901) ja 'Onko rakkauteni turhaa' / 'Nyt on kaikki ohitse' (NH 54904), joilla Heikki ei siis ole mukana. Näissä musiikilliset vaikutteet vaihtelevat, sillä 'Uncle Rock' sisältää suorat riffit kappaleesta 'Jänis istui maassa', mutta 'Nyt on kaikki ohitse' on versio Valentinos/Rollari -biisistä 'It's All Over Now'. Jonkin ajan kuluttua Rainer Lindgrenin piti alkaa keskittyä ylioppilaskirjoituksiinsa, ja hän vetäytyi kuvioista. Uusi rumpali tuli remmiin, mutta markkinointia ei enää hoitanut kunnolla kukaan, ja tähän epämääräisyyteen Les Mirages sitten hajosi.
Sakari Lehtinen siirtyi heti tämän jälkeen Linnanmäen tanssiklubi Rondosta nimensä saaneeseen Rondo Four -bändiin, joka esitti enimmäkseen rhythm & blues -pohjaista ohjelmistoa, mm. Rollareitten kappaleita. Sekä Lindgren, että Lehtinen putkahtavat Heikin uralla myöhemmin useastikin esiin.
Näihin aikoihin alkoi Suomessa folk tulla varsinaisesti muotiin. Heikki oli tsekannut mm. Hootenanny trioa, johon kuuluivat Pertsa Reponen, Juhani Joutsenniemi sekä Keijo Räikkönen, ja oli mieltynyt makealta kuulostaviin stemmalauluihin. Hän alkoi perehtyä asiaan sekä opettelemalla nyt sointupohjaista soittamista, että hankkimalla folklevytyksiä. Folk-Song trio perustettiin 1964 Hootenanny trion mallin mukaan. Heikin veljellä Erkillä oli omia bändejään, sellaisia varjomaisia muodostelmia kuin Ghosts ja Shades. Mukaan tulivatkin sopivasti hajonneesta veljen kokoonpanosta Per-Erik Hedman ja toisaalla harrastelijaporukoissa soittanut kaveri nimeltä Antero Jakoila. Jakoila ja Harma olivat tavanneet folk-piireissä liikkuessaan ja yhteinen sävel oli löytymässä.
Ohjelmisto koostui Peter, Paul & Maryn ja Kingston Trion kappaleista sekä jonkin verran jo Dylanin tuotannosta. Kaikki kolme soittivat kitaroita. Finntriossa vaikuttanut Vesa Nuotio muistelee, että Folk-Song trion soundi oli hyvin saman kaltainen kuin heillä, "oli kuin itseään olisi kuunnellut".
Ryhmä oli koottu pyrkien ottamaan huomioon kaikkien jäsenten musiikilliset mieltymykset. Vaikka se oli hyvin yhtenäinen, niin jo tällöin Heikki asetti tekstin etusijalle muiden painottaessa musiikin ulkoista muotoa ja taituruutta. Antero Jakoila muistelee itsensä otetun mukaan erityisesti siksi, että hän hallitsi pikkaustyylin.
Folk-Song trio ei ilmeisestikään jättänyt jälkeensä mitään säilynyttä nauhoitettua materiaalia, mutta se osallistui alkuvuodesta 1965 Nuorten tanssihetki –televisio-ohjelman hootenannykilpailuun, joka lähetettiin suorana Tesvision Ratakadun studioilta. Siinä kilpakumppaneina olivat mm. voittajaksi selviytynyt Me Kolme –yhtye, Petri Hohenthalin Three Voices, Kim Kuusen Four Party sekä Retaleet. Dokumentiksi Folk-Song triosta jäi juttu Iskelmä-lehdessä 1964/65.
Kesän kynnyksellä 1965 Folk-Song trio hajosi. Heikki lähti kaverinsa, broidin bändin rumpalin, filosofi ja dylanisti Olli Siltasen kanssa liftaamaan Norjaan, Osloon. Siellä hän hankki kesän ajan elämiseen tarvittavat ansiot katulaulajana, kirjoitti runoja ja nautti vapaudestaan. Kuriositeettina mainittakoon mukana ollut Heikin "Sieni" -niminen lätsä, johon soitosta tienatut ansiot kerääntyivät.
Trio itse asiassa tavallaan kutistui duoksi Hector & Rudolf (=Jakoila). Se oli kuitenkin satunnainen kokoonpano ja keikkaili vain vähän. Silti vielä vuoden 1966 marraskuussa lähetettiin radiossa Helsingin yliopiston juhlasalista nauhoitettu Folk-ilta, jonka yhtenä esiintyjänä he olivat. Kuten niin moni muukin arvokas dokumentti, on tämäkin nauha hävitetty ajan mittaan arkistoista. Tuona syksynä tavoitteena oli joka tapauksessa eräänlainen Simon & Garfunkel –konsepti, johon palataan hieman jäljempänä.
Jakoila lähti armeijaan vuodenvaihteessa 1965/66 ja kohtasi siellä Jussi Raittisen. Hän alkoi perehtyä sähkökitaraan ja oli jo vuonna 1967 tuuraamassa Boys-yhtyeessä. Tästä alkoi hänen ammattimainen muusikon uransa ja nykyisin hän on yksi harvoista, myös kansainvälisesti tunnetuista suomalaisista fado- ja tangokitaristeista. Hectorin levyille Jakoila ilmestyi muutaman vuoden kuluttua.
Näihin aikoihin, keväällä 1965 Heikki oli alkanut myös tehdä sooloesiintymisiä ja nimi Hector vakiintui käyttöön. Munkkiniemen yhteiskoululla pidettiin isoja folkkonsertteja, Hootenanny Mammuttikonsertti radioitiinkin. Vastaavia järjestettiin sittemmin muissakin suurissa kaupungeissa, kuten Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä. Mainitussa radiokonsertissa Hector ei esiintynyt, mutta toisesta Munkkiniemen tapahtumasta on muistikuvia. Hectorin ohjelma perustui siinä pelkkiin Dylanin lauluihin. Hupaisaa oli, että häntä ennen lavalla ollut Rock-Jerry (joka muuttui vallitsevan tuulen mukaan Folk-Jerryksi) matki – ja jopa melkein oli kuin Dylan. Heikki veti kuitenkin vilpittömyydellään haulit himaan, avaten vähemmän ryppyotsaisesti osuutensa Aku Ankka –ääniä imitoivilla juonnoilla.
Ilmeisestikin kyseessä on sama setti, joka johti Hectorin levytysuran alkuun. Tämän rukouslauantaina pidetyn tilaisuuden Heikki muistaa myös olleen nimeltään Mammuttikonsertti. Folk-trendin vahvistumisen myötä oli alkanut levy-yhtiöiden järjestelmällisempi uuden tyylin kykyjen etsintä. Scandian Harry Orvomaa istui tuon Mammuttikonsertin yleisön joukossa, poimi Heikin takahuoneessa juttusilleen, kutsui kotiinsa ja muutamien vaiheiden jälkeen solmittiin levytyssopimus.
Hootenanny Klubi oli Jussi Joutsenniemen Englannista keväällä 1964 tuoma idea. Hän alkoi järjestää aluksi Helsingin kansainvälisellä ylioppilasklubilla folk-iltoja sovittuaan ensin asiasta klubin tuolloisen toiminnanjohtajan, nyk. ex tasavallan presidentti (ei yhtye!) Martti Ahtisaaren kanssa.
Klubi tarjosi avoimen areenan kaikille folk-esiintyjille, rohkaisi uusia kykyjä ilmaisemaan itseään ja nosti näitä julkisuuteen. Se oli paikka, jossa esiintyi suomalaisen folk-aallon kerma, "Folk-klaani": Hootenanny Trio, Päivi Paunu, Guldgurkorna, Sinkat, Hector ja myöskin monet muut kuten Anki, Three Voices, Finntrio, Jukka Kuoppamäki, Heli Keinonen jne. Keväällä 1965 Klubi toimi Finnish-British Societyn tiloissa Kaivopuistossa. Se joutui muuttamaan syksyllä 1965 Helsingin kaupungin kerhotiloihin Munkkivuoreen ja sittemmin Siltasaarenkadulle E-Clubiin.
Klubilta lähetettiin toukokuuhun 1966 saakka suunnilleen kerran kuussa radio-ohjelmaa Hootenanny-ilta. Marraskuun 1965 lopussa sarjassa oli parinkymmenen minuutin jakso, jonka esiintyjinä olivat Hector ja Hootenanny Trio. Vastaavia jaksoja lienee muitakin, mutta yksityiskohtia niistä ei ole säilynyt. Joka tapauksessa esiintymiset olivat suoria lähetyksiä, toimittajana ja avustavana basistina niissä toimi (sittemmin nimellä Folk-Heebe) edesmennyt Heikki Annala.
Klubin vuosipäivän kunniaksi tehtiin 22.4.66 albumi 'Folk Sound of Finland'. Se äänitettiin Pitäjänmäen Finnvoxissa studiolivenä. Siinä on muutamia suomi-folkin harvinaisuuksia, mm. Guldgurkorna -trion ainoat levytykset, joista toinen on Pekka Aarnion 'Antti-Juhani'. "Ruotsin Donovan" Thorstein Bergman esittää kiekolla kolme perinteistä englanninkielistä bluesia, mutta Hector muistelee hänen laulaneen tilaisuudessa myös mm. ruotsinkielisen version 'Universal Soldier’:sta. Hector on mukana lopun yhteisbiisissä 'We Shall Overcome', johon klubin illat yleensäkin päätettiin. Tämä raita löytyy uudelleenjulkaisuna Hootenanny Trion kokooma-CD:ltä ’20 Suosikkia’ (Fazer 0630-15903-2, 1997). 'Folk Sound …’-albumista on kahta eri painosta, joko valkoisella tai sinisellä etiketillä varustettu.
Hectorin ensimmäinen oma laulu, "maailmantuskainen", pasifistinen 'Huuto' syntyi 1965. Sitä ei ole levytetty, mutta joulukuun puolivälissä 1965 levytyssopimus konkretisoitui, ja Scandialle tehtiin esikoissingle 'Palkkasoturi'. Kääntöpuolella on Hector & Pirkan neidot -yhdistelmälle kreditoitu 'Pikku Kalle'. Pirkan neidot oli ryhmä, johon kuuluivat Irma Niemi (sittemmin Irma Tapio), Maija Vikman, Pirjo Nallikari sekä Pirkko-Liisa Lampela.
Singleen ei nimetty A- ja B-sivuja, ja esimerkiksi eräässä YLE:n levystön kiekossa 'Pikku Kallen' arvioitiin olevan lätyn A-puoli. Kyseinen 'Kalle' on itse asiassa Juha Vainion uudelleen sanoittama, kevyehkö versio lastenlaulusta 'Hämä-hämä-häkki' vihellyspilleineen ja "houli-dam-dam-suliali-lei" -kertosäkeineen.
'Palkkasoturi' on mukana parilla Scandian tuonaikaisella kokoomalla (HSLP 109, 1966 ja HSLP 160, 1970) sekä neliraitaisella iskelmä-EP:llä (SEP 209, 1966). Merkittävämpi on kuitenkin Scandia-studiossa Jouko Aheran repliikkeineen ja taputuksineen livenä äänittämä albumi 'Folkkis', joka on vuodelta 1966. Nimestään huolimatta se ei ole mitenkään erityisen folk-henkinen, esitteleepähän Hectorin ohella joitakin Scandian artisteja. Hectorilta kuullaan akustinen, pelkistetympi versio 'Palkkasoturista' sekä kappaleet 'Kermaleivos' ja 'Velisurmaaja'.
'Kermaleivos' oli Hectorin suomeksi sanoittama trad. -pohjainen biisi ’Ninehundred Miles’. Se oli kuulunut myös Dylanin varhaiseen ohjelmistoon. Suomalaisella versiolla äidin helmoihin palaavine sankareineen ei ole alkuperäisen tekstin kanssa mitään tekemistä. 'Velisurmaaja' taas on Kantelettaren runo 'Veljensurmaaja' eli 'Verinen poika' – siinä käydään äidin ja pojan dialogi hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Sen trad. sävel lienee alkujaan Hollannista. Tähän kappaleeseen Hector palasi 1990-luvulla yhdessä Värttinän kanssa.
'Palkkasoturi' on Buffy Sainte-Marien 'Universal Soldier', ja laulun sanoma lienee kaikille tuttu. Se sopi hyvin Hectorin omiin mieltymyksiin, sillä syksyn 1965 mittaan hän oli alkanut löytää yhteiskunnasta suuria epäkohtia ja oli alkanut herätä pasifismiin. Sittemmin ’Palkkasoturi’ on ollut Heikin mukana mm. ’Hector in Concert’ ja ’Mestarit Areenalla’ –albumeilla.
'Folkkis' –kokooman tulkinnalla on Hectorin mukana vain varovaisesti bassoa pompsuttelemassa joko Heikki Annala tai Erkki Seppä. Tutumpi singlesovitus oli peräisin Glen Campbellin versiosta. Hector hiukan pelkäsi tämän viihteellisemmän taustan vieraannuttavan folk-fiiliksestä, mutta toisaalta se kuulosti studiossa hyvältä ja täyteläiseltä. Singlellä on molemmilla puolilla Esko Linnavallin orkesteri.
Vakio studioryhmä Scandialla ilmeisesti oli Linnavallin ohella Heikki Laurila (kitara), Erkki Seppä (basso) ja Erkki Valaste (rummut), aina tarvittavilla erikoismiehillä vahvistettuna. Näitten aikojen levytyksissä taustaorkesterit ovat joka tapauksessa melko kasvottomaksi jäävää joukkoa, vaikka yllättävän monista löytyykin tiedot mm. Gramexilta. Tässä yhteydessä kokoonpanoista on kerrottu kapellimestarit, mikäli tieto on ollut kohtuudella löydettävissä, sekä joissakin erityistapauksissa mainintoja yksittäisistä muusikoista. Todettakoon kuitenkin vielä Heikin huomautuksena, että mainitut muusikot olivat maan parhaita ammattilaisia ja otteiltaan jazz-orientoituneita.
Levy-yhtiön Jaakko Salo ja Esko Linnavalli karsivat hiukan 'Palkkasoturin' tekstiä. Kohdan "...hän on katolinen, ateisti, juutalainenkin, protestantti, hindu myös..." sana "hindu" kuulosti heidän mielestään liikaa sanalta "hintti" ja se korvattiin sanaparilla "on hän". Muutoksesta huolimatta (tai ehkä siitä johtuen?) 'Palkkasoturi' oli kohtuullinen menestys ja nousi mm. radiolistan Kahdeksan kärjessä ykköseksi useiksi viikoiksi. Iskelmä-lehden Mitä Suomi soittaa -myyntilistalla 'Palkkasoturi' viipyi alkuvuodesta 1966 kolmen kuukauden ajan ja oli parhaimmillaan sen 13.
'Palkkasoturi' poiki julkisuutta mukavasti, Hector esiintyi esimerkiksi tv2:n ohjelmissa Ohimennen (tammikuu '66) ja Nuorten tanssihetki (helmikuu '66) sekä ohjelmissa Poppis ja Elävät kuvat. Lehtihaastattelussa hän kommentoi "…Tätä lauluhommaa tehdään nyt vain niin kuin pikku huvina – ja saahan siitä taskurahoja vähän. Kun on näin ison pojan vähän noloakin olla aina isältä kerjäämässä. Laulan nyt niin kauan kuin sitä riittää ja sitten lopetan kun ei kukaan enää halua minua kuunnella…".
Sandvikin kalastajakylässä pidettiin Helsinki Folk Festivaalit helluntaina, toukokuun loppupäivinä 1966. Vastaava tapahtuma järjestettiin myös vuotta myöhemmin. Hector kuului luonnollisesti niiden esiintyjiin. Tapahtumasta 1966 ohjaaja Aarno Wallin taltioimassa, kesäkuisessa tv1:n ohjelmassa Hector esitti Donovanin biisin ’Jersey Thursday’ – jonka suomennos oli juuri nauhoitettu hänen toista singleään varten - ja oli myös mukana ohjelman päättävässä kappaleessa ’We Shall Overcome’. Tämä materiaali on arkistoista hävitetty. Radiokin lähetti tapahtumasta 1966 liki kolme tuntia ohjelmaa, mutta edes sen sisällöstä ei ole tietoja. Helsinki Folk Festival oli oikeastaan ainut kotimainen, laaja folk-tapahtuma teltta-alueineen ja workshopeineen - ja samalla suomalaisen folkkauden huipentuma. Merkittävin vierailija ensimmäisessä festivaalissa oli Buffy Sainte-Marie. Hector muistelee olleensa erityisen ilahtunut ja otettu siitä, että Buffy mainitsi hänet nimeltä esiintymisensä aikana.
Jarmo Porola puolestaan oli ilahduttanut huhtikuussa 1966 tv2:lle ideoimallaan "humoristisella" ohjelmalla Jeti, jossa oltiin Kalpalinnan laskettelukeskuksessa lumimiehen jäljillä. Hector teloo tässä "folk-videossa" jalkansa ja joutuu kipsatuksi. Musiikkina on Juha Vainion viiltävän oivaltavasti (ja tämä on siis sarkasmia) uussanoittama 'Palkkapotilas', jonka Hector hyvänahkaisesti suostui laulamaan.
Edellinen sivu Seuraava sivu